torstai 17. joulukuuta 2015

Irania & ironia



Melkein jokainen aamiaiseni on ollut iranilainen. Osaan jo sanoa  en osaa puhua persiaa, koska olen laiska, ja ison kasan muita yksinäisiä sanoja ja lauseita.  Moallememan ro dost daram, pidän opetajastani, ei kuulemma tule vielä sydämestä, vaikka pidän opettajastani niin, että pudottelen toistuvasti lusikoita ja törmäilen tuoleihin.

Jos uskoisin, voisi luulla, että joku pilailee kustannuksellani. Entinen helvetin keittiö on paikka, jossa nykyään hidastelen toimissani nähdäkseni tyypin, joka edelleen kertoo minulle että olen ujo piimä, mutta jolle nykyään näytän kieltä ja lähetän kuvia paavista.

En tiedä, mitä tein ennen väärin ja mitä oikein nyt, mutta yhtäkkiä ei vain enää pelota. Yhtäkkiä istun oskarin, antonin, matildan, barbron ja beatricen kanssa lounaalla. Halaan hannaa, nauran johannan kanssa, saan kutsun lukupiiriin ja joululahjan cheniltä. Persianopettajani raahaa minua kioskinpitäjien, professorejen - ja Whatsapin avulla myös äitinsä - eteen sanomaan salam. Olen niin iloinen, etten jaksa surra, että miksei jo vuonna 2013.

Ylihuomenna saan lähteä kotiin, mikä on aina yhtä ihanaa, vaikkei tänä lukukautena olekaan ollut yhtään kamalaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti