lauantai 21. helmikuuta 2015

Vihaajat vihaa - minä en tiedä, mitä ajatella

Ajattelin, etten työntäisi lusikkaani tähän soppaan, mutta pakko on.

Olen törmännyt moneen lukematta paskaa -arvosteluun sekä moneen luettu ja paskaa -arvosteluun 50 Shades of Grey -sarjasta, mutta päätin muodostaa oman mielipiteeni oman lukukokemukseni perusteella. Ja mielipiteeni on, että paskaahan se.

Silti kamppailen kahden vaiheilla. En halua olla kukkahattu-päiviräsänen hiekkaa ja herneitä ruumiinaukoissani, mutta sarja saa otsasuoneni sykkimään. Ensinnäkin en ole paskaa vastaan. En halua kieltää yhtäkään kirjaa tai lukemisen iloa keneltäkään. 50 Shades of Grey -kirjoista pitäminen ei ole synti eikä häpeä, ja vaikka ajatus siitä, että joku tienaa tällä uskomattoman surkeasti kirjoitetulla kuralla omaisuuden onkin raivostuttava, en vastusta kirjojen lukemista tai ostamista.

Osaa häiritsee se, että kirja antaa väärän kuvan BDSM:stä ja romantiikasta, mutta minä karsastan ajatusta siitä, että kirjojen olisi aina annettava "oikea kuva" asioista. Kaunokirjallisuuden, tai tässä tapauksessa roskaromaanin, ei tarvitse mielestäni toimia oppikirjana käsittelemilleen asioille, vaan sivuilla on tilaa leikittelyyn ja totuuden muokkaamiseen. Maailmasta löytyy varmasti porukkaa, jotka kutsuvat seksuaalisen hyväksikäytön piirteet täyttävää toimintaa BDSM:ksi, miksei kirjan henkilö voisi olla samanlainen? Miksei kirja saisi kuvata suhdetta, joka sisältää stalkkaamista, alistamista ja yleistä kusipäisyyttä, ja joka kuitenkin johtaa siirappiseen perheidylliin? Fantasiaahan tämä on siinä missä muutkin sadut. Lukijalla on oma vastuunsa olla lähtemättä läpsimään vastahakoista tyttöystäväänsä kirjan lukemisen jälkeen. Eihän kauhuleffojen ystävänkään oleta lähtevän kaduille ihmisiä kiduttamaan.

Tosin viihdeteollisuudella on tässä oma vastuunsa. Murhia ja suolenpätkiä sisältävät pelit ja elokuvat luokitellaan kauhuksi ja varustetaan ikärajoilla: 50 Shades of Grey -elokuvaa, joka perustuu henkistä väkivaltaa ja hyväksikäyttöä sisältävään parisuhteeseen, markkinoidaan romanttisena ystävänpäiväleffana. Kauhuleffavertaus ontuu, ihmisen tappaminen asia, joka on kulttuurissamme selkeästi ja ehdottomasti väärin, sen sijaan naisen "ei" ei todellakaan ole "ei" aina ja kaikkialla.

Monia ärsyttää se, että kirjan naispäähenkilö on psyykeltään taaperon tasolla oleva typerys ja miespäähenkilö mielenvikainen kokovartalomulkku. Minuakin väsyttää romaanin yllätyksetön asetelma rikkaasta ja vaikutusvaltaisesta miehestä, joka vie narussaan kokematonta tyttöstä. Toisaalta en hyväksy sitäkään, että feminismin nimissä jokaisen romaanin päähenkilöttären on oltava reipas ja fiksu Vahva Nainen. Feminismin nimissä: olkoon naisilla oikeus olla myös Anastasia Steelen kaltaisia vatipäitä! Mitä tulee väsähtäneisiin sukupuolirooleihin, niitäkin saa romaaneissa kuvata ilman, että joka käänteessä alleviivataan, että tämä on muuten väärin.

Minun pitäisi kai rauhoittua ajattelemaan, että kyseessä ovat "vain" kirjat ja "vain" elokuva, mutta kirjasarja, joka saa tanttavaateketjut julkistamaan nimeään kantavan pikkuhousumalliston on enemmän kuin vain kirja. Jos 50 Shades of Grey olisi ollut vain joku tuntematon pokkari, jonka nappasin hätäpäissäni mukaani huoltoasemalta, en olisi jaksanut vaivata itseäni sen kyseenalaisen sisällön vuoksi. Mutta kyseessä ei ole mikään helmikuun Reginassa vilahtanut novelli, vaan tarina, joka on myynyt sata miljoonaa kappaletta. Ongelma lieneekin kirjan kansien ja elokuvakankaan ulkopuolella. Ei haittaa, että Anastasia pitää Christianinsa kontrollointia ja muuta creepyilyä seksikkäänä ja romanttisina huomionosoituksina, mutta se, että naisihmiset ympäri maailmaa haikailevat itselleen samanlaista miestä, on pelottavaa. Toisaalta! Ihmisillä on täysi oikeus päiväunelmoida vaikka paloitelluksi tulemisesta ja kastella alushousunsa yhdessä Anastasian kanssa kun Mr. Grey jäljittää tämän olinpaikan ja karauttaa paikalle kiellosta huolimatta.

Oikeastihan olen vihainen lähinnä vain siitä, että käytin näinkin paljon aikaa ja energiaa moisille kirjoille. Pisteet sarjalle kuitenkin siitä, että ajatuksia se ainakin herättävät.

keskiviikko 11. helmikuuta 2015

Lukuhaaste: A mystery or thriller

Päätin ottaa osaa tähän 50 kirjan lukuhaasteeseen ja eilen loppuun lukemani Donna Tarttin Pieni ystävä istuu hyvin mysteeri/trilleri-nimityksen alle. Olen huono kirjoittamaan kirjoista paljastamatta liikoja sisällöstä, joten spoilausvaara on olemassa.

Donna Tartt on kummitellut mieleni laidoilla jo vuosikausia. Olen törmännyt monesti väitteeseen: "Jumalat juhlivat öisin, on paras lukemani kirja", ja Tarttin nimi on putkahdellut tietoisuuteeni milloin mistäkin. Muistan jo vuosia sitten silmäilleeni Pientä ystävää lapsuudenkotini kirjahyllyssä, jossa se on lekotellut ilmeisen lukemattomana viimeiset kymmenen vuotta. Kansikuvan kamottava posliininukkehahmo piti minut kirjasta erossa, kunnes joululomalla rohkaistuin kurkistamaan myös kirjan sisälle. Irtokannet tosin hautasin piiloon.

Romaanin alkuasetelma on kansikuvaa mukailevan kalmainen. Pienen lapsen raaka, selvittämätön kuolema väijyy kaupungin ja perheen yllä, ja pikkusisko-Harriet lähtee selvittämään ja kostamaan veljensä kohtaloa eräänä kesänä yli kymmenen vuotta tapahtuman jälkeen.

Mainittakoon tässä välissä, etten oikein siedä dekkareita. Minua kutkuttaa usein rikosromaanien alut, joissa kuvaillaan käsittämätön murha, mutta kun arvoitus lopulta - usein akrobaattisten juonenkäänteiden ja yllätysten jälkeen - selviää, olo on tyhjä. Lopuksi etsivä kokoaa palaset yhteen ja kertoo kaikille, että hovimestari oli murhaaja, murhiin liittyi lastenlorusta tuttu kaava ja aseena käytettiin isoäidin kaulinta. Entä sitten? Yksikään dekkarilukukokemukseni (joita ei niin mainittavasti tosin ole) ei olisi ollut huonompi, jos olisin lukaissut kirjoista pelkän takakannen ja viimeisen sivun.

Onneksi Pieni ystävä ei olekaan dekkari. Myönnän, että kirjaa aloitellassani tahdoin tietää, miksi pikku-Robin löydettiin kotipihansa puusta hirtettynä, ja miten kaikki tämä tapahtui, mutta kirjan edetessä aloin jopa pelätä, että mysteeri saa kaikenkattavan selityksensä. Pelko oli turha, Robinin kohtalo ei selviä. Kaikki palaset eivät loksahda lopussa paikoilleen, vaan jäävät roikkumaan, mikä on tavallaan turhauttavaa, mutta toisaalta kiehtovaa. Tarinan ydin ei olekaan karmivan salaisuuden selvittämisessä, vaan siinä, miten kauheudet ovat vaikuttaneet ympäristöönsä. Pieni ystävä käsittelee liitoksistaan hajoilevaa perhettä, surua ja tragediaa. Harrietin perheen lisäksi käsittelyyn pääsee toinen, omalla tavallaan rikkonainen, Ratliffien perhe. Luokkaeroteema kantaa läpi romaanin.

Ennen irtokansien piilottamista ehdin lukea liepeestä kriitikon ylistävän romaania visuaaliseksi, ja sitä se tosiaan on. Nautin yksityiskohtaisesta ja osin verkkaisesta kuvauksesta. Näin silmieni edessä Mississipin paahteisen kuumat kadut, homssuisen äidin pimeän ja pölyisen huoneen ja pihoilla pyörivät "roskaväen" resuiset lapset. Romaanin tunnelma on vahva, salaperäinen ja piinaava kaikkine hiippailuineen, käärmeineen ja huumerikollisineen, mutta osin myös hauska ja lämmin.

Kaiken kaikkiaan hieno aloitus lukuhaasteelle.

tiistai 10. helmikuuta 2015

Antakaa jotakin kestävää




Kävin kauppakeskuksessa, ja nyt ahdistaa.

Suoraan asiaan: miksi maailmassa on niin paljon paskaa? Kiertelin Jyskissä ahtaiden hyllyjen välissä ja katselin sitä kaikkea tavaraa. Sohvia, joiden polyesteripäällyskset repsottavat jo kaupassa, kiikkeriä lastulevyhyllyjä, muovikukkia ja harsomaisilta tuntuvia pussilakanoita. Vaatekaupassa tuli vastaan valmiiksi virttynyttä ja nukkaantunutta lumppua lumpun perään. Jos joku teepaita olikin 100% puuvillaa, oli puuvilla ohutta kuin pierun kuori.

Miksi kaupoissa myydään jätettä? Tiedän vastauksen, mutta kysyn silti.

Kaipaan menneeseen. Minulla on käytössäni äidin Roomasta vuonna 1975 ostama yöpaita ja tätini, niin ikään nelikymppinen villatakki, jonka voisi luulla olevan eilen ostettu. Mummolan sohvilla on könytty kolmekymmentä vuotta. Nykyään laatua ei tunnu saavan edes rahalla kun kalliiden merkkien hinnaltaan kolminumeroiset rytkyt valmistetaan nekin usein samasta nöyhdästä kun H&M:n rievut.

Roinan kestävyysvaje on niin käsinkosketeltavaa, itkettävää ja oksettavaa, että olen päättänyt ryhtyä määrittelemättömän pituiseksi ajaksi ostolakkoon. Minun takiani ei tarvitse valmistaa yhtäkään sekundatuotetta. Jätän kauppaan kaiken, mikä olisi pitänyt jättää ylipäätään tekemättä. Käytän nykyisiä vaatteitani ja käyttöesineitäni kunnes ne haihtuvat tomuna ilmaan enkä osta uutta, jos vanhakin välttää.