tiistai 27. maaliskuuta 2012

En tahdo

Varma keväänmerkki on postilaatikosta kolahtelevat hääkutsukuoret. Pinkit, hopeiset, lapsuuskuvin tai pikkukyyhkyin varustellut - miten vain, kaikkia yhdistää sama huutava myötähäpeä. Otsikkona "syli toisensa tapasi", asiayhteydestään irrotettu Nalle Puh -sitaatti tai runo, joka vetää noloudessaan vertoja PissiXin runopalstan sadolle. Ja kutsukortissa olemme valitettavasti vasta myötähäpeän kynnyksellä.

Pakanoiden kirkkohäät ovat jo luku sinänsä, mutta varsinainen nolous on itse hääjuhla. Kutsua täytyy jokainen pikkuserkku kaimoineen, vaikkei olisi juteltu koskaan. Saadaanpahan kerättyä enemmän lahjarahaa ja rihkamaa. Tiimarin kolmen markan paperilyhdyt ja pullonkorkkikoristeet näyttävät entistä säälittävimmiltä kun tietää, että tätä mrs. Bridezilla on suunnitellut viimeiset vuodet netin hääpalstoilla meuhkaten. Ei sillä, että jääveistokset ja elävät joutsenet olisivat yhtään sen parempia.

Onhan se toki somaa, juhlia rakkauttaan läheisimpien läsnäollessa, syödä hyvin ja tanssia vähän. Vieraanakin on hauskaa, jos ei tarvitse pönöttää entisen tarhakaverin ominaisuudessa, katsella humaltuvia setämiehiä, kuunnella kammottavia puheita, seurata bestmanien hassunhauskoja leikkejä, kirjoittaa vieraskirjaan tai tihrustaa väkisin onnenkyyneleitä.

Paitsi, että tällaisia häitä ei tanssita edes elokuvissa. Eikä tanssita koskaan minunkaan häitä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti