Jouduin ajamaan bussilla pysäkin ohi, välttääkseni kohtaamisen ala-astetoverin kanssa. Säälittävää, mutta tarvoin kotiin mielummin yksin hieman pidempää reittiä kuin lyhyempää hänen kanssaan. Kyseessä oli luokan sietämättömin hikke, elvis ja omakehuja, joka ei ole pätkääkään muuttunut sitten tarralenkkariaikojen. Jo kai-aikuisena kielen näyttäminen ei ehkä enää olisi suotavaa, joten vaihtoehtona oli pakeneminen. Ei tehnyt mieli verestää vanhoja muistoja. Olemme tavatessamme moikkailleet ja jutelleetkin joskus, mutta katkeruus pikkuasioiden takia on edelleen melkein yhtä voimakas kuin aikaan, jolloin pinaattiletut olivat lempiruokaa ja toisia nälvittiin Facebookin sijaan viestiksessä.
Koulukiusaaminen on ahterista, mutta totta on sekin, että jotkin räkänokat kerjäävät saada takaisin samalla mitalla. Kieroimmat heistä juoksevat yhden lällätyksen kuultuaan lettisaparot lepattaen opettajan puheille ja virnuilevat sitten tekokyyneltensä takaa pulpetissaan kun lällättäjää ollaan kiikuttamassa kuraattoriin kautta jos ei koulukotiin niin vähintäänkin tarkkailuluokalle. Kukaan ei mainitse, mitä itse kiusaamisen kohde on viimeiset viikot päästellyt hymytyttöhuuliltaan kun välkkävalvoja ei ole ollut valppaana.
Mitä niistä nallekarkeista sanotaankaan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti